![]() |
| photo: Dawn Perry |
Tuli tässä eilen Sannan kanssa puhuneeksi koirien tunteista, että onko niitä?
Voiko koira tuntea surua?
Itselläni asia tuli mieleen kun Osaman kuoleman ensimmäinen vuosipäivä on aika lähellä ja asiat ovat pyörineet mielessä paljonkin.
Kun muutettiin tänne nykyiseen asuntoon niin tavaroita purkaessa tuli Osaman vnhoja vaatteita, pannat ja remmit pakostakin vastaan. Kyllä mä muistan että ne oli tuolla koirakassien pohjalla mutta ei sitä asiaa tullut silloin niin ajatelleeksi. Parvekkeen ovi oli silloin auki ja tavaroiden tuoksu varmaa alkukesän tuulien mukana kantautui Hugon nenään, koska se tuli mun luokse ja haisteli ihan innoissaan Oskun kamoja ja heilutti häntäänsä. Mulle tuli tietenkin itku siinä, ylipäänsä Osaman ajattelu saa melkeinpä samantien palan kurkkuun. Kukaan muu koirista ei reagoinut asiaan mitenkään joten itselle heräsi ajatus että kaipasikohan Hugo Oskua. Ne kun olivat paita ja peppu, parhaat kaverit.
Osaman lopetuksen jälkeen kun minä vihdoin tulin silloin Viikistä kotiin, niin olin toki rikki. Tuntui ettei itku loppunut missään viheessa ja jännintä oli kotona se, miten mun koriat käyttäytyi. Kukaan ei tullu normaaliin tapaan äheltämään, vaan kaikki oli jotenkin pysähtyneitä. Ja Hugo teki ehkä herttasimman jutun mitä ikinä, tuli makaamaan sohvalla mun kyljen päälle niinkuin aina Osama teki.
Muistan hyvin kun vanhin tipsumme Josi muutti isovanhempieni luokse ilmajoelle vanhempieni erottua. Josista tuli erittäin tärkeä mummulle ja papalleni, koira oli se joka sai paapan lähtemään lenkille ja mummulla oli aina kotona joku jolle hössöttää ja syöttää herkkuja.
En muista oliko se syksy vai kevät kun paappa joutui muistaakseni sydänleikkaukseen ja joutui olemaan sairaalassa pitkään. Mummalla oli todella kovi huoli tottakai paapasta, että jos hän ei palaakkaan enää sairaalasta kotiin vaikka leikkaus menikin hyvin, kyseessä oli kuitenkin vanha ihminen... Josi reagoi myös erittäis voimmakkaasti paapan poissaoloon. Ruoka ei maistunut ja lenkeillä käynti ei huvittanut. Muistan kun mumma soitti äidilleni useamman kerran kun oli huolissaan koirasta, mitä sille voisi tehdä..
Onneksi paappa palasi sairaalasta kotiin ja elämä palasi ennalleen, mutta mitäs jos ei olisikaan palannut? Olisiko Josi voinut kuolla suruunsa?
Olen kuullut juttuja jossa koiran kerrotaan surreen omaa ihmistään niin paljon että koiran elämänhalu on kuihtunut pois.. Onko näissä tilanteissa koira oikeasti surrut niin paljon että sen halu elää on kadonnut?
Itse olen vakuuttunut siitä että koriat tuntevat jonkinlaista surua. Ei ehkä sellaista mitä me tunnemme, mutta jotakin.. Ja tämä on yksi asia miksi ihminen usein tulee toimeen koiran kanssa, koska ne myötäelävät meidän kanssa, jakavat meidän kanssa ilon ja surun.







